Katselin ikkunasta ulos auringon paistaessa sisään. Vaikka kesä oli tullut, minulla oli kylmä.

Olin kietoutunut epätietoisuuteen, en tiennyt mitä halusin elämältä. Tai tiesin, mutta sitä ei ollut mahdollista toteuttaa. Ei tässä maailmassa, ei tässä elämässä.

Olin lopettanut kouluni, olisi pitänyt etsiä työpaikka. Tein tuhansia hakemuksia eri paikkoihin, eri työtehtäviin, eri firmoihin ja silti yksikään ei minua huolinut. Ei edes ne pikaruokaravintolat joissa kaikki opiskelijat työskentelivät. Olin liian korkeasti koulutettu pikaruokaketjun kassalle. Uskomatonta.

Asuntoni lähtisi alta pian, en opiskellut enää ja tämä oli opiskelija-asunto. Saisin siis vihdoin asua yksin, jättää haisevat solut. Jos minulla olisi rahaa. Jos minulla olisi työpaikka, minulla olisi rahaa. Jos. Olisi. Sanat jotka eivät kuuluisi tähän elämään.

Näin kuinka kaverini asteli pihan poikki ja vedin verhot nopeasti kasvojeni peitoksi. Kuulin, kuinka ovikello soi, mutta en mennyt avaamaan. En halunnut nähdä häntä. Häntä, joka kutsui minua ystäväkseen aina kun tarvitsi palvelusta tai rahaa. Hän, joka eli toisten hyväuskoisuudella. Hän, joka oli selättänyt elämäni.

Ovikelloa rimputettiin pitkään kunnes soitto lakkasi. Uskalsin kurkata ikkunasta ulos nähden, kuinka kaveri asteli pihaa pitkin ovela ilme kasvoillaan poispäin. Ilmeisesti hän oli keksinyt jonkun muun tutun jota hiillostaa.

Ahdistus ei silti kadonnut. Vaikka tiesin, että epävarmuuteni oli ystäväni vika, ei se siltikään kadonnut.

”Ongelmasi katoavat kun myönnät ne”, koulupsykologi oli sanonut kun kävin kertomassa stressistäni. Olin haistattanut miehelle paskat. Ja nyt pystyin sanomaan hymyssä suin, että olin oikeassa. Tosin en ole iloinen siitä, että olin oikeassa – päinvastoin.

Kuukausi aikaa löytää uusi asunto. Millä minä maksaisin sen? Toimeentulotuella en saisi kuin ruuat, en asuntoa. Kela? Ei taida tukea millään lailla, en tiedä. En jaksa enää plarata lehtisiä uudestaan läpi. Millä siis eläisin? Kasaisin risuista itselleni majan, söisin marjoja ja sieniä?

Ahdistus kasvoi sisälläni ja lyyhistyin ikkunaa vasten. Auringonvalo tunki verhojen raosta kalpeille käsilleni silittäen niitä kevyesti. Säteet vain eivät yltäneet sydämeeni asti, se jäi kylmäksi ja ahdistuneeksi.

Miksi? Miksi? Miksi…

A/N: Jos pystyy niin kuunnelkaa Tik Tak - Tuuleksi taivaanrantaan taustalla. Sopi jotenkin hyvin tähän kirjoitukseen, tätä kirjoittaessani tuo kappale soi päässäni.